Jasper Julius

Kirjoitan usein päiväkirjaani päivien pieniä iloja. Olen jopa tehnyt listan asioista, joita rakastan. Puhtaat rapeat pyyhkeet, talvi-iltojen tuoksu ja nivelten naksauttelu ovat päässeet kärkipaikoille. Yksi lempiasioistani on kuitenkin hieman erikoisempi, nimittäin ihmisten tarkkailu.

Se saattaa kuulostaa omituiselta, mutta niin se vain on. Nautin siitä kun voin katsella ihmisiä. Metromatkat ja bussipysäkit ovat tähän tarkoitukseen täydellisiä. On oikeastaan aika yllättävää, miten paljon eri ominaisuuksia ihmisestä voi havaita vain muutaman minuutin aikana: kuka välttelee katsekontaktia, kuka nauraa häpemättömän kovaäänisesti ja kuka taas laulaa kuuntelemaansa biisiä äänettömästi ja lopettaa huomatessaan jonkun katselevan. Hauskinta tässä oudossa harrastuksessani on kun joku tarkkailemistani henkilöistä huomaa minun katselevan. Silloin voin esimerkiksi hymyillä iloisesti ja katsoa miten henkilö reagoi. Oma rohkeuteni saa itsetuntoni nousemaan.

Joskus sattuu, että näen tietyn kiinnostavan henkilön useamman kerran. Äskettäin kävi juuri niin. Naapurustooni nimittäin muutti varsin hauskan näköinen poika. Pisamia, laineikkaat hiukset, sinivihreät silmät, usein skeittilauta mukana. Ensin näin hänet metrossa, sitten samassa bussissa, muutaman kerran lähikaupassa. Vaihdoimme katseita bussipysäkillä. Pian olin nähnyt hänet niin monta kertaa, että tunsin miltei tuntevani hänet. Tiesin että hänellä on noin kymmenvuotias pikkuveli, että hän harrastaa jalkapalloa ja että hän käyttää piilolinssejä. Hänen kantamastaan treenikassista selvisi että hänen nimensä oli Jasper Julius.

Halusin tutustua häneen, luoda oikean kontaktin kuvitteellisen sijaan. Halusin moikata häntä lähikaupassa ja istua viereen bussissa. Uskalias tarkkailijaluonteeni kuitenkin petti minut. En uskaltanut. Minulla meni pupu pöksyyn. Saatoin kohottaa käteni moikatakseni, mutta puolivälissä annoin sen pudota alas. Bussissa paikkaa etsiessäni hidastin hänen kohdallaan, mutta kävelin kuitenkin ohi. Tähän asti olin ajatellut olevani rohkea pystyessäni katsomaan tuntematonta julkeasti silmiin. Nyt minulle kuitenkin valkeni että olinkin vain se ujo sivusta katselija, joka ei uskalla tarttua toimeen.

Ehkä kuitenkin oli hyvä asia, että huomasin totuuden. Jasper Julius antoi minulle opetuksen. Päätin rohkaistua puhumaan tuntemattomille. Eräänä iltana astuessani metroon huomasin ikäiseni tytön itkevän lohduttomasti vaunun perällä. Päätin kerrankin tehdä jotain. Menin tytön luokse, halasin ja lohdutin häntä. Itselleni tuli teosta älyttömän hyvä mieli ja uskon sekä toivon tytönkin piristyneen. Olin ylpeä itsestäni ja rohkeudestani.

Tapaus "Jasper Julius" ei kuitenkaan ollut vielä unohtunut mielestäni. Lämmin tunne sisälläni kävelin kotiin, avasin tietokoneen ja kirjauduin sisään facebookiin. Laitoin hakuun nimen Jasper Julius, löysin hänet ja lähetin kaveripyynnön. Muuhun rohkeuteni ei riittänyt, mutta ensimmäinen askel oli otettu. Jäin odottamaan jännittyneenä.